...Hänen tietoisuutensa kasvoi yhä enemmän, kunnes tuli hetki - kuoleman ja uuden syntymän välillä - jolloin hänelle ilmestyi se olento, joka oikeastaan vasta antoi hänen elämälleen oikean sisällön, jota kohtaan hänellä oli tunne: tuosta minä olen tullut, tuohon minä kuulun.

Tuohon ikivanhaan aikaan siinä oli sama olento, joka sitten ilmestyi maan päälle, inkarnoituneena, Kristuksena. Vanhan Lemurian aikaan ei ihminen tosin nähnyt Kristuksta fyysisessä ruumiissa, mutta hän näki hänet kuoleman ja uuden syntymän välisen ajan puolivälissä, ja niin hän tuli osalliseksi Kristuksesta, hän tunsi hänet henkisessä maailmassa.

Ja yhä lähemmäs tuli aika, jolloin ihmisen tietoisuus fyysisessä maailmassa yhä enemmän kasvoi. Tiedämme että täysi tietoisuus tuli vasta Atlantiksen ajan puolivälissä, mutta tietoisuus lisääntyi asteettain.

Mitä tietoisemmaksi ihminen tuli fyysisessä maailmassa, mitä enemmän minän alkuaihetta hänellä oli aineellisessa maailmassa, sitä vähemmän hänen tietoisuutensa kuoleman jälkeen kohosi korkeampiin maailmoihin.

Ensimmäiseksi katosi kyky kohota Kristuksen näkemiseen, ihminen näki enää vain enkeleitä ja arkkienkeleitä, ja myöhemmin hän ei Atlantiksessa nähnyt enää enkeleitäkään eikä arkkienkeleitä.

Ainoastaan edistyneille suotiin tämä näkeminen. Vain vanhassa hämärän tietoisuuden tilassa ihminen normaalisti näki enkeleitä, ja kristinuskon mielessä onkin kyse enkeleiden muistamisesta, kun kreikkalaiset puhuivat Zeuksesta ja germaanit Wotanista jumalanaan.

Olemme puhuneet siitä, kuinka ihminen Atlantiksen aikaan oli myös nukkuessaan jumalten toveri, mutta ennen kaikkea näin oli kuoleman ja uuden syntymän välisenä aikana. Siinä oli kyse enkeleistä, ja korkeintaan arkkienkeleistä. Vain jos ihminen oli valmistautunut tässä elämässä hyviä tekoja tekemällä, niin Kristukselle alamaiset olennot eräällä tapaa välittivät hänelle Kristuksen näkemisen. Mutta vielä ihminen hänet tunsi, Kristuksen, ikään kuin enkelien ja arkkienkelien tekojen lävitse.

Niin kuin valo tunkeutuu värillisen lasin läpi värjäytyneenä, mutta kuitenkin näkyy, samoin näkyi Kristuksen hahmo vähitellen heikentyen. Siinä oli kyse juuri auringon hengestä, joka ilmestyi yhä heikkenevällä voimalla. Siksi voima heikkeni, kun ihminen etääntyi yhä enemmän maailman toiselle puolelle, fyysiselle puolelle, ja oppi sitä rakastamaan.

- Rudolf Steiner: Maailma, maa ja ihminen. Stuttgart 14.8.1908.